Pakko on taas purkaa päätään, hyvässä mielessä nimittäin.
Pajatoimintamme yhteisöhankkeena nimeltään Urbaani kylä on elokuuhun asti tauolla. Ilahduin kovin oheisen HS-artikkelin teksteistä. Juuri tätä kaupunkitilan parannusta taiteen keinoin olemme tehneet Varissuolle koko talven. Nyt syksyllä olisi tarkoitus jatkaa vielä pajailua elo-syyskuu ja saada valmiita töitä esille lähiön kurjiin paikkoihin (rumat betoniseinät, alikulut yms.). Varissuolaisten asukkaiden kanssa värkkäämiämme kierrätys-, itetaideteoksia löytyy, pihajuhlistamme 8.8 osoitteessa Itäinen Pitkäkatu 70

IHMISTEN KAUPUNKI 6/10
Taidetta tarvitaan elävöittämään kaupunkia
Yhteisen kaupunkitilan seinäpinnat ovat nykyisin yksityisten, kaupallisten tahojen hallinnassa.

16.7.2010 3:00
A A

Johanna Ruohonen Kirjoittaja valmistelee Turun yliopistossa väitöskirjaa suomalaisesta julkisesta taiteesta.

Helsingin Suvilahdessa avattiin kesällä 2009 kaupungin ensimmäinen graffitiseinä. Tämä oli kaupungilta tervetullut avaus Stop töhryille -kampanjan edustaman kymmenvuotisen nollatoleranssin jälkeen.

Suositulle seinälle myönnettiin Helsingin kulttuuriteko -palkinto. Se ei kuitenkaan herättänyt varauksetonta ihailua: etenkin Helsingin kaupungin rakennusvirasto oli huolissaan siitä, että graffitiseinä lisäisi "töhrintää" muualla.

Graffitin suurin ongelma on sen vastakulttuurisuudessa: sitä ei pidetä taiteena, koska tekijöillä ei ole institutionaalista taidekoulutusta, eikä julkisena, koska se ei ole minkään julkisen tahon tuottamaa. Stop töhryille -kampanja juurrutti osaltaan negatiivisia mielikuvia graffiteista töhryinä ja graffitimaalareista vandaaleina.

Kysymys luvattomasta taiteesta ei tietenkään ole ongelmaton: kuka tahansa tekemässä mitä tahansa missä tahansa ei ole tie viihtyisään kaupunkiympäristöön, mutta sellaiseen ei johda myöskään kaupungin hysteerinen siivoaminen.

Suvilahden graffitiseinä avataan jälleen huomenna. Myös esimerkiksi meluaidat, alikulkutunnelit ja sähkökaapit tarjoaisivat nykyisessä harmaudessaan hyvän alustan katutaiteelle.

Graffitien osittainen salliminen tuskin poistaisi niitä täysin muualta, mutta niin ei käynyt nollatoleranssinkaan aikana. Mielekkäämpää olisi asettua vuoropuheluun myös tämän taidemuodon harrastajien kanssa.

Kaupunkitilan maalaustaide on Suomessa kaiken kaikkiaan ongelmallinen asia, ja taiteilijoilta ulkotiloihin tilatut teokset ovat harvassa. Esimerkiksi Helsingissä suurikokoiset seinämaalaukset ovat lähes yksinomaan mainoksia.

Myöskään yhteisöllinen seinämaalaustaide, joka on saavuttanut Yhdysvalloissa huomattavan aseman, ei ole saanut merkittävää jalansijaa katutaiteelle kielteisessä ympäristössä. Nimensä mukaisesti jonkin yhteisön, joko taiteilijan johdolla tai ilman, toteuttama taide pyrkii usein antamaan näkyvyyttä marginaalissa eläville ryhmille ja lisäämään kotiseutuylpeyttä.

Taideprojektit antavat asukkaille mahdollisuuden osallistua aktiivisesti lähiympäristönsä määrittelemiseen, mikä saa heidät osaltaan tuntemaan kaupungin omakseen. Seinämaalausprojekteja on myös valjastettu laittomien maalausten torjumiseen.

Suomen ilmastossa maalauksen säilyttäminen ulkotiloissa on toki haastavaa, mutta teoksia voi huoltaa.

Ikuisia maalaukset eivät ole, joten ne voitaisiin ylipäätään määritellä tilapäisiksi. Tilapäisyys saattaisi myös mahdollistaa rohkeampia taiteellisia kokeiluja.

Usein julkisista maalauksista puhuttaessa herää kysymys kaupunkitilan "siisteydestä". Jos kaupunkikuvaamme sopivat kerrostalon päädyn kokoiset mainosmaalaukset ja -lakanat, niin miksei siihen sopisi myös maalaustaide?

Ei ole yhdentekevää, miltä kaupunki näyttää. Kaupunkitila määrittelee kaupunkilaisten toiminnan mahdollisuuksia. Taideteoksista muodostuu kaupungeissa usein huomion keskipisteitä. Turistit valokuvauttavat itseään teosten edessä – usein kiinnostumatta lainkaan siitä, kenen muistomerkin äärelle he ovat pysähtyneet. Julkisten taideteosten ympäristöistä syntyy tapaamis- ja ajanviettopaikkoja.

Millaisen kuvan julkinen taide suomalaisista kaupungeista sitten antaa: suvaitsevan ja eloisan vai pois sulkevan ja vakavan? Entä millaisen tunteen haluaisimme kaupunkimme herättävän?

Helsingin kaupungin uusimpiin julkisiin taideteoksiin lukeutuva Villu Jaanisoon jättimäinen, autonrenkaista tehty gorilla osoittaa totuttua keveämpää otetta julkiseen taiteeseen. Se ei kuitenkaan sijaitse kaupungin arvostetuimmalla alueella, ydinkeskustassa, vaan Viikin kampusalueella, vapaamielisenä pidetyssä yliopistoympäristössä.

Kaupunkien ydinkeskustoihin on tyypillisesti sijoitettu arvostetuimpien kansallisten sankareiden muistomerkit. Jättigorillakin saisi täysin toisenlaisen tulkintaympäristön esimerkiksi Esplanadin puistossa tai Eduskuntatalon läheisyydessä.

Näkyvimmin kaupunkikeskustojen visuaalista ilmettä hallitsevat mainokset, mikä hyväksytään yleensä ilman suurta vastustusta. Mainoskampanjoiden sisällön valvonta on pääosin yksityisillä yrityksillä: mainosalustoja pystyttävä yritys saa valikoida mainokset. Keskuskauppakamarin alaisuudessa toimiva mainonnan eettinen neuvosto antaa lausuntoja mainosten hyvän tavan mukaisuudesta, mutta sen lausunnot eivät sido mainostajia.

Kaupunkitila on siis näkyviltä pinnoiltaan vahvasti yksityisten, kaupallisten tahojen hallinnassa. Kaupunki määrittyy ostospaikaksi ja kaupunkilainen kuluttajaksi. Emme kai halua, että tämä on kaupungin ainoa ulottuvuus?

Julkinen taide ja mainokset tulevat elinpiiriimme tahtomattamme, ja niitä on vaikea ohittaa. Etenkin yhteiseen tilaan tuotu taide herättää usein julkista keskustelua ja voimakkaita mielipiteitä – ja hyvä niin. Keskustelun herättäminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien osoittaminen voisikin olla yksi taiteen ulottuvuuksista myös julkisessa tilassa.

Virallinen ja epävirallinen julkinen taide voisivat avata uusia näkökulmia kaupunkiin. Kaupunkilaisten omasta aktiivisuudesta syntyviä hankkeita pitäisi tukea ja antaa katutaiteelle uusia toimintamahdollisuuksia. Monimuotoisen taiteen salliminen julkisessa tilassa tukisi kaupunkitilan aktiivista käyttöä sekä tekisi näkyväksi ja mahdollistaisi erilaisia tapoja olla ja elää kaupungissa.